Synnytyskertomus

Meidän lasten syntymäpäivä oli ennelta määrätty edellisellä viikolla maanantaille 10.11.2014. Viikkoja siis tuolloin 37+5. Sunnuntaina aloitin valmistelut mm. ottamalla vatsansuojalääkkeet ja toimittamalla vatsan, pakkaamalla loput kamat sairaalakassiin ja potemalla riipivää ikävää esikoista kohtaa etukäteen. Ihmeen vähän jännitti ja nukuinkin ihan ok yön. Illalla otettiin vielä viimeiset kuvat masusta, olihan se iso! :D

Aamulla mun vanhemmat tuli meille vähän ennen 7 ja me lähettiin synnärille. Paikan päällä saatiin huone ja vaatteet. Makoilin käyrillä, verikokeet otettiin, katetroitiin ja kätilö hieman valotti mitä tulee tapahtumaan. Kohta huoneeseen tulikin leikkaussalin porukka esittäytymään ja hakemaan meitä.

Leikkaussalissa oli vielä loput henkilökunnasta, jota olikin varmaan yli 10. Oli erikoistuvaa lääkäriä, pari opiskelijaa ja varmaan ihan muuten uteliaita silmäpareja, mutta ei haitannut. Sain tipan, puudutteet, happimaksin ym. Vatsa todettiin puutuneeksi ja leikkaus aloitettiin joskus 9 jälkeen. Itse leikkauksen kulusta en kauheasti tiedä, sillä juteltiin muun hoitohenkilökunnan ja anestesialääkärin kanssa. Mies pysytteli mun oikealla puolella koko ajan ja en edes muista mitä juteltiin, taisi jännittää kuitenkin molempia.

Joku hoitajista sanoi, että kohta syntyy eka vauva, tuntui niin utopistiselta! Vatsa hytkyi ja 9.56 kuuluikin ensirääkäisyt ja pillahdin itkuun, ihanan pontevat ensirääkäisyt! Kätilö näytti vauvaa ja todettiin miehen kanssa, että vauva oli ilmetty isosiskonsa. Sitten vauvaa vietiin jo viereiseen huoneeseen. 2 min myöhemmin aivan yhtä ihanat rääkäisyt! B vauvakin vain vilautettiin meille, varmistin onko hänkin tyttö ja huomasin, että kooltaa hieman pienempi, kuin A.

Mies pysytteli mun vierellä, mutta ei mennyt kovin kauaa, kun vauvat tuotiin jo hänelle syliin. Siinä ihmeteltiin pikkuisia samalla, kun mua kursittiin kasaan. Isä ja vauvat lähti salista, mulle tiputeltiin antibioottia ja oksitosiinia, sillä kohtu oli niin ylivenynyt, ettei meinannut supistua ja vuosi verta. Yhteensä vuoto oli aika hurjat 2400ml, mutta tilanne selvisi mulle vasta myöhemmin, mikä oli tietenkin hyvä, etten tiennyt asiasta siinä laikkauspöydällä.

Joskus hieman ennen 10 leikkaus verho poistettiin ja mut siirrettiin takas sänkyyn. Jalat liikkui ja peppu nousi jo tässä vaiheessa, mikä vähän yllätti.

Hoitajat veivät mut suoraan meidän perhehuoneeseen, missä iskä oli jo tyttöjen kanssa. Vaikka olinkin ihan tolkuissani (vrt. edellinen synnytys) niin leikkauspäivä tästä eteenpäin on jo vähän sumussa. Tytöt kävi rinnalla kuitenkin ja molemmat imi napakasti. Jossain vaiheessa tuore isosisko kävi mummon ja papan kanssa katsomassa pikkutyttyöjä.

Hb mulla oli jossain 70 kieppeillä, joten sain pusseista punaista. Illalla nousin ylös sängystä, mutta kävely ei onnistunut sillä toinen jalka oli turra eikä kantanut. Tytöt meni vauvalaan yöksi, sillä olivat sokeriseurannassa ja ite olin tosi väsynyt. Aamulla 7 aikaa neidit tuotiin meille takaisin ja nousin jo ite sängystäkin ylös. Tästä eteenpäin toipiminen oli uskomattoman nopeaa, en olisi ikinä uskonut.

Sektio oli mun kohdalla todella paljon helpompi synnytys, entä alatie. Kivut oli jonkinlaiset leikkauspäivänä ja vielä seuraavanakin, mutta pysyi hyvin aisoissa epiduraalin laitetun kipulääkkeen ja kipupiikkien ansiosta. Kolmantena päivänä jatkettiin jollain 1g parasetamol+600g burana tms lääkityksellä, viikko leikkauksesta pärjäsin jo ilman mitään. Haava itsessään ei ollut missään vaiheessa kipeä, enemminkin koko vatsan alue aristi hieman ja tuntui runnotulta.

Tytöt oli niin tiitteriä, että päästiin ”pakollisen” 3 vuorokauden jälkeen lääkärintarkastuksen kautta kotiutumaan. Syntyessään A neiti 3130g/47cm ja B neiti 2785g/48cm.

Kaiken kaikkiaan jäi positiivinen mieli tuosta neljän päivän reissusta ja olen tosi kiitollinen, kuinka huippu henkilökunta leikkausalissa ja osastolla meistä piti huolta. Oon myös tosi iloinen siitä, että voin jakaa näinkin positiivisen sektiokokemuksen! Itse ainakin törmäsin niin moneen vähän vähemmän onnistuneeseen tapaukseen tai vaikeaan toipumiseen, olin jo varma, että olen ihan p****** seuraavan kuukauden.

Kaksosten odotus

Viime keväänä olin väsynyt, aivan järkyttävän väsynyt. Koin kuvotusta aamusta iltaan, vaikka en sentään oksentamaan joutunut kertaakaan. Muutama viikko aiemmin olin pissannut tikkuun kaksi viivaa. Olin aivan varma, että mahassa möllöttävä solumöykky tulisi olemaan pieni poika, sillä oireet olivat aivan muuta, mitä esikoistytön raskaudessa. Ainoa oire ensimmäisessä raskaudessa oli rintavarustuksen kasvaminen ja myöhemmin närästys. Pääsin siis todella helpolla. Tämä oli jotain ihan muuta, nukahtelin minne sattuu ja kaksi kertaa sain niin kovat vatsakivut ja krampit, että olin 100% varma keskenmenosta.

Eka neuvola oli rv 10+6. Sama, mukava terkkari ja tutut jutut, sydänäänetkin saatiin kuulumaan. Myöhemmin muistelin, kuinka terkkari kuuntelun jälkeen totesi "kyllä siellä ainakin yks on". Itse tyrmistyneenä totesin jotain tyyliin "hahhah" johon terkkari taas heitti, että "jonkun niitä tilastoja on pystyssä pidettävä". Myöhemmin kysyin, oliko epäillyt kaksosraskautta, mutta ei kuulema ollut.

Meillä ei kunnallisella puolella tehdä mitään alkuraskauden ultraa eli ensimmäinen ultra oli niskaturvoke/niskapoimu rv 12+4. Aika oli aamun ensimmäinen, klo 8.00. Miehen kans sovittiin, että hän jää kotiin esikoisen kanssa, jolle ei saatu hoitajaa eikä muutenkaan viitsitty herätellä nukkuvaa. "Tuut sitten rakenneultraan.."

Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka nousin pöydälle, geelit mahalle ja ultraus alkakoon.. "Sieltähän se löytyi. Mutta, tiiäkkö mitä.." No, näin kyllä omin silmin ja varmaan odotustilassa olijatkin kuuli. Käden silmillä huusin epäuskoisena "voi luoja, ei oo todellista!!!" Kaks pikkuista omissa yksiöissään. Tämä oli siis di-di eli vauvoilla on ollut kaikki omaa. Kätilö oli aivan innoissaa, kun pääsi ultraamaan geminiraskautta. Meidän sairaalssa on vuosittain noin 10 geminiraskautta ja yleensä seurannat tekee lääkäri, joten kovin usein kätilöt ei pääse näitä ultraamaan. Pikkuiset vastasivat tuolloin mitoiltaan 11+5 viikkoisia.


Kotiin tullessa lätkäsin ultrakuvat miehelle käteen, ei ensiksi tajunnut, vaan kysyi oliko kaikki hyvin ja miksi kuviin oli merkitty A ja B :D

Äitiyspolikäyntejä oli 4 viikon välein. Yleensä lääkärin tekemänä. Jossain ultrassa saatiin hyvin epävarmat tyttölupaukset, mutta itse olin kyllä ihan varma asiasta :)

Raskaus eteni ilman mitään sen suurempaa. Väsymys helpotti, samoin paha olo. Jaksoin käydä töissä aina rv 25 saakka, vaikka tein fyysisesti raskasta 3-vuorotyötä. Noilla viikoilla mainitsin kivuttomista supistuksista äitiyspolikäynnillä ja lääkäri otti asian hyvin vakavasti. Jouduin heti sairauslomalle ja kaikki ylimääräinen rasitus kiellettiin. Kohdunkaula oli lyhentynyt hieman ja actim partus-testi näytti positiivista. Lepo kuitenkin tuotti tulosta ja parin viikon päästä kontrollissa kaikki oli taas hyvällä mallilla.

Rv 30 lähtien kontrollit oli 2 viikon välein ja noiden viikkojen aikana alkoi tämä raskaus jo käydä melko raskaaksi. Vauvat oli majailleet molemmat poikkitilassa rv 27 lähtien eikä suostuneet vaihtamaan asentojaan vaikka tila kävi viikko viikolta ahtaammaksi. B vauva alkoi painamaan jo hyvin kivuliaasti kylkiin ja kylkiluihin. Seisominen oli ihan ok, istuminen erittäin kivuliasta ja makaaminen lähes sietämätöntä. Unet jäi tosi vähälle ja kävinkin pari päivää osastolla lääkittynä lepäämässä rv 35+5.

Toinen osastovisiitti olikin sitten rv 36+3 liikehälyytyksen vuoksi, kun B vauva muuttui tosi hiljaiseksi. Kaikki oli kuitenkin hyvin, mun verenpaineet hieman kohonneet, joten halusivat ottaa yöksi seurantaan. Tolla reissulla alkoi käyrille piirtymään supistuksia 5-6min välein ja mullakin alkoi jo hikeä puskemaan. Antoivat kortisonipiikit ja supistuksia estävää lääkettä, mikä tehosi. Lääkäri antoi tuolla reissulla sektioajan (melko vastentahtoisesti..) reilun viikon päähän, jolloin kasassa olis rv 37+5.  Supistukset oli ainoa merkki lähestyvästä synnytyksestä, paikat oli siis epäkypsät ja lääkäri meinas, että ihan hyvin vois päästä laskettuun aikaan saakka, jos haluisin.. Ohjeeksi kuitenkin sain, että mikäli vedet menee tai alkaa supistella tosissaan, niin täytyy tilata ambulanssi poikkitilon vuoksi.

Kaksosraskaus oli siis tosi iso yllätys ja aluksi melkoinen järkytys. Olin kauhuissani, kuinka selviän, kun esikoinenkin oli vasta niin pieni. Huoletti, etten osais nauttia vauva-ajasta elämän ollessa niin hektistä. Meidän molempien suvussa, ihan lähelläkin, on kaksosia, mutta ei sellaista osaa odottaa omalle kohdalle. Ei, vaikka monesti asiasta olikin vitsailtu "mitä jos..".

Monesti kuulee, että toinen raskaus eteenee ihan hujauksessa, mutta ei kyllä mun kohdalla. Kyse oli kuitenkin riskiraskaudesta ja tätä muistutettiin joka kerta niin neuvolassa, kuin polikäynnillä. Vaikka kaikki etenki tosi hyvin, niin jokainen viikko lisää oli helpotus.

Synnytyskertomusta ja sektiosta kirjoittelen sitten toisella kertaa :)

Ensimmäinen

Mikä oliskaan parempi päivä aloittaa oman pienen blogin pito, kuin 1.1? Niin kauan olen jo suunnitellut ja jahkaillut kirjoittamista, mutta aihe ja tyyli on ollut hieman hukassa.
Viime keväänä kaksosuutisen jälkeen etsin ja kahlasin kaikki monikkoblogit läpi, mitä vain löysin. Ylivoimaisesti parhaimmat vinkit ym olen saanut noista blogeista. Asutaan pohjoisessa Suomessa, melko pienellä paikkakunnalla, joten lähes kaikki vertaistuki ym oli ja on netin varassa.
Tällä hetkellä elämäni keskipisteessä on perhe ja lapset; kohta 1,5v esikoistyttö ja 7vk ikäiset kaksostytöt, joten on aika selvää, mistä tulen kirjoittelemaan.
Hauskaa, että ajatus blogista kyti jo esikoisen odotus-ja vauva-aikana, mutta tunsin, ettei aika riittäisi moiseen. No, nyt sitten ilmeisesti riittää, kun jaloissa pyörii kolme alle 1,5v lasta :D

Tervetuloa lukemaan meidän arjesta ja elämästä :)